Joka kerta päätän, että joo, nyt ei kestä montaa päivää päivittää uusia kuulumisia, mutta kuinkas sitten käykään... No mutta tämä on bättre än inget!
Alkuviikko kului vähän kriiseillessä Suomeen tuloa sitten kesäkuussa. Nyt täällä on löytynyt se sosiaalinen elämä, omat kaverit ja perhettäkin tulee valtava ikävä. Halua tulla Suomeen ei juurikaan löydy, ja olo paheni kun todellisuus iski jutellessa mahdollisten uusien au pairien kanssa. Tunne ei mitenkään johtunut heistä, mutta ekat ajatukset oli että "en mä tahdo vastata, mä en oo lähdössä mihinkään. niin ei kukaan voi olla tännekään tulossa". Vaikka oonkin laskenut että nyt on joulu, nyt on puoliväli, nyt on hiihtoloma ja pääsiäinen, niin silti mut pääsi yllättää ajatus, että kaks kuukautta jäljellä. K-A-K-S-I. Ei enempää, ei vähempää.
Mulla tulee ihan valtava ikävä tyttöjä, niistä on tullut ihan perheenjäseniä -hyvässä ja pahassa. ;) Totta kai pidän yhteyttä, mutta ei se ole sama kuin päivittäinen oleminen. Samalla tarttee päästää irti tutuista jätskipaikoista, aamukiireistä, smoothie-välipaloista koulunjälkeen, perjantain telkkari-illoista, yhteisistä ruokahetkistä... Nyt koitan elää hetkellä ja toivoa, että seuraava au pair löytyy pian ja kaikki menee superhyvin!
Onneks on muutama ihminen, jotka ovat auliista jakaneet aikaa mun kriisin kuuntelemiseen. Se on helpottanut, yks pitkä vuodatus sähköpostiin yöllä ja aamulla piiiitkä fb-keskustelu keran Jn. Ens syksynä pitäis olla vain junamatka tänne, ei se ole ylitsepääsemätöntä. Kyllä kaikki järjestyy.
Vikana on hyvä ohje, jonka J antoi:
"Ulkomailta pitää poimia parhaimmat tavat ja käytännöt ja tuode ne mukanaan kotimaahan. Pitaa myös huomata mitä kotimaassa tehdään paremmin kuin ulkomailla ja oppia arvostamaan sitä." -Js hostpappa A.
Huomenna vähän kertomusta viikosta kera aurinkoisten kuvien! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti